Antropogeenisen ilmastonmuutoksen poliittisten toimien kaksi pääryhmää ovat hillitseminen ja sopeutuminen (Füssel ja Klein, 2006; Stehr ja von Storch, 2006).

Hillitsemisellä pyritään rajoittamaan ilmastonmuutosta vähentämällä kasvihuonekaasupäästöjä ja parantamalla niin kutsuttuja kasvihuonekaasujen nieluja.

Sopeutumisella pyritään pääsääntöisesti vähentämään ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia vakiinnuttamalla monenlaisia käytäntöjä ja toimenpiteitä, jotka on kohdistettu haavoittuvaan järjestelmään. Toisin sanoen ihmisten järjestelmiä muutetaan vastauksena nykyiseen tai odotettuun ilmastonmuutokseen (IPCC 2001b). Sopeutumiseen sisältyy usein myös käytäntöjä ja toimenpiteitä, joiden avulla voidaan hyödyntää ilmastonmuutoksen myötä mahdollisesti avautuvia uusia mahdollisuuksia. Lisätietoa hillitsemisestä ja sopeutumisesta sekä niiden väliset merkittävimmät erot ovat taulukossa 1.

Taulukko 1. Ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja siihen sopeutumisen merkittävimmät erot (Füssel ja Klein, 2006).

 

Ilmastonmuutoksen hillitseminen

Sopeutuminen ilmastonmuutokseen

Hyötyvät järjestelmät Kaikki järjestelmät Valitut järjestelmät
Vaikutuksen laajuus Maailmanlaajuinen Paikallisesta alueelliseen
Elinkaari Vuosisatoja Vuosista vuosisatoihin
Läpimenoaika Vuosikymmeniä Välittömästä vuosikymmeniin
Tehokkuus Varma Ei yleensä kovin varma
Lisähyötyjä Joskus Yleensä
Aiheuttaja maksaa Yleensä Ei välttämättä
Maksajan hyödyt Vähäiset Lähes täydelliset
Valvonta Suhteellisen helppoa Vaikeahkoa


Hillitseminen

Edellä lueteltujen ominaisuuksien lisäksi ilmastonmuutoksen hillitseminen kärsii niin kutsutusta vangin dilemmasta. Jotta hillitseminen olisi tehokasta, monien globaalilla tasolla vaikuttavien toimijoiden on vähennettävä päästöjä. Jos vain muutamat vähentävät päästöjään, vaikutukset ja hyödyt ovat pieniä. Toisaalta on myös epävarmaa, miten paljon ja kuinka nopeasti kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä maapallon lämpötilan kohoamisen pysäyttämiseksi. Hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC) arvioi neljännessä synteesiraportissaan kuusi vakautusskenaariota, joista tiukin edellyttää, että ilmakehän pitoisuuden on oltava 445–490 ppm CO2-ekv (IPCC, 2007b), jotta lämpötilan nousu saadaan rajoitettua 2 °C:seen. Tämän saavuttamiseksi kasvihuonekaasupäästöjen pitäisi olla huipussaan viimeistään 2015, jonka jälkeen niitä olisi vähennettävä radikaalisti 50–85 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 2000 tasoihin verrattuna. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden vakiinnuttaminen korkeammallekin tasolle edellyttäisi merkittäviä päästövähennyksiä.

Sopeutuminen

Burton et al. (2006) yhdistivät usean paikallisen, ilmastonmuutokseen sopeutumista käsittelevän tapaustutkimuksen tulokset ja havaitsivat yhdeksän opittua asiaa:

• sopeudu nyt
• sopeutuminen on kehitystä
• sopeutuminen on itseämme varten
• kansainvälinen taloudellinen apu on välttämätöntä
• vahvista instituutioita
• ota mukaan riskeille altistuvat
• käytä sektoreihin perustuvia lähestymistapoja
• lisää tietoa, tietoisuutta ja teknistä osaamista
• sopeutuminen perustuu paikkaan.

Monet näistä seikoista on yhdistetty BalticClimate-hankkeessa käytettävään vapaaehtoiseen haavoittuvuuden arviointiin.