Haavoittuvuuden kahta ensimmäistä osa-aluetta – altistumista ja herkkyyttä – on vaikea erottaa järjestelmässä (kuva 1). Ne määräytyvät järjestelmän ominaispiirteiden vuorovaikutuksen ja ilmastollisten stressitekijöiden vaikutusten perusteella (Smit ja Wandel, 2006).

Altistuminen tarkoittaa riskejä, jotka paikallinen yhteisö kohtaa ja sitä, kuinka stressaantunut järjestelmä on. Stressin vakavuutta mitataan yleensä seuraavilla mittareilla:

• kuinka paljon (suuruus)
• kuinka usein (yleisyys)
• kuinka pitkään (kesto)
• missä (alue) ilmastollinen ilmiö tapahtuu.

Järjestelmä ei koskaan altistu pelkästään ilmastollisille ärsykkeille, vaikka asian tarkastelu tällä tavalla olisi kätevää analyyttisia tarkoituksia varten. Jos useita stressitekijöitä jätetään huomioimatta, suurena vaarana on haavoittuvuuden aliarviointi. Toisaalta huomioimalla muita stressitekijöitä menetetään analyyttista tehoa. Tasapaino on kuitenkin saavutettavissa. Olemme huomanneet, että käytännön sovelluksissa on parasta kartoittaa muut tekijät, jotka luovat ilmastonmuutoksen aiheuttamia haasteita ja mahdollisuuksia. Tämä kartoitus muodostaa perustan tulkinnalle ja muotoilee kontekstin, josta haavoittuvuutta pitäisi arvioida. Tarkemmat riskin arvioinnit voidaan sen jälkeen analysoida tämän monesta stressitekijästä muodostuvan taustan avulla.

Kaksin- tai moninkertaisessa altistumisessa analysoidaan, miten erilaiset globaalit prosessit vaikuttavat olosuhteisiin ja muokkaavat tilaa toimenpiteille paikallisella tasolla (O’Brien ja Leichenko, 2000).

Rakenteessa huomioidaan sekä ilmastonmuutoksen että talouden globalisoitumisen vaikutukset. Soveltamalla rakennetta tunnistetaan tärkeimmät ilmastolliset ja ei-ilmastolliset stressitekijät. Sosioekonomiset prosessit, jotka muodostavat ei-ilmastolliset stressitekijät, jaetaan yleensä taloudellisiin, poliittisiin, teknisiin ja demografisiin muutosprosesseihin.

Kuva 1. Haavoittuvuus ja sen osa-alueet (Australian Greenhouse Office, 2005).

Herkkyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka paljon stressitekijät muokkaavat tutkittua järjestelmää tai vaikuttavat siihen. Niiden sektoreiden tai alueiden herkkyysanalyysi, joihin ilmastonmuutos vaikuttaa merkittävimmin, toteutetaan yleensä osana haavoittuvuusarviointia. Viime aikoina on ehdotettu, että talouden sektorit eivät aina ole paras analyyttinen näkökanta herkkyyden analysointiin.

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen on luontaisesti eri sektoreiden välinen ongelma, ja vaihtelevuus yhden sektorin sisällä on suurempaa kuin sektoreiden kesken. Niinpä herkkyys pitäisi kohdistaa suoraan "kriittisiin" seikkoihin, kuten tiettyihin sosiaalisiin ja demografisiin ryhmiin tai alueisiin. Tutkimukset ovat osoittaneet, että tekemällä näin saavutetaan tarkempia kuvauksia siitä, miten ilmaston vaihtelu vaikuttaa yhteiskuntaan nykyisin. Näiden kuvausten perusteella saadaan myös laajempi kuva siitä, miten ilmastonmuutos voi vaikuttaa yhteiskuntaan tulevaisuudessa. On myös tärkeä tutkia taustavoimia, jotka vaikuttavat paikallisen alueen herkkyyteen. Esimerkiksi Ruotsissa väestön keskittäminen muutamaan, etupäässä rannikkoalueilla sijaitsevaan taloudelliseen keskukseen lisää herkkyyttä tulvimiselle. Jos sopeuttaviin toimiin ei ryhdytä, haavoittuvuus kasvaa.

Kolmas elementti, sopeutumiskyky, kuvaa järjestelmän kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen mahdollisten vahinkojen hillitsemiseksi, mahdollisuuksien hyödyntämiseksi tai seurauksista selviytymiseksi (IPCC, 2001b). Tähän sisältyvät sosiaaliseen pääomaan, hallintoon ja selviytymiskokemukseen liittyvät asiat eli instituutioiden tehtävät. Sopeutumiskykyä voidaan lähestyä ulkoisesti ja sisäisesti (Smit ja Wandel, 2006).

Ulkoisessa lähestymistavassa oletetaan, että sopeutumiskyvyn määrittävät pääasiassa seikat, jotka eivät ole järjestelmän hallinnassa. Näissä tutkimuksissa verrataan usein kansojen, alueiden ja paikkakuntien suhteellista sopeutumiskykyä monen muuttujan tilastollisen analyysin perusteella.

Sisäiset analyysit sitä vastoin tehdään mikrotasolla. Niissä perehdytään siihen, miten erityyppiset organisaatiot hallitsevat ilmastomuutokseen sopeutumisen ja miten näistä käytännön kokemuksista saatavaa sosiaalista oppimista voidaan parantaa. Ilmastonmuutokseen sopeutumisen esteenä on todettu olevan kansallisen lainsäädännön ja määräysten puute, epäselvä vastuunjako, tottumattomuus yhteistyöhön eri osastojen välillä sekä ei-julkiset sidosryhmät, riittämätön kyky tulkita analyyttista materiaalia ja liian virallinen, hajanainen sekä sattumanvarainen kokemusten dokumentointi (Storbjörk, 2007; Glaas et al., 2010). BalticClimate-hankkeessa ulkoiset ja sisäiset lähestymistavat on yhdistetty käsittelemällä sopeutumiskykyä järjestelmällisesti molemmista näkökulmista.